Viimeisen kerran sitä ja viimeisen kerran tätä. Aika usein, viimeksi tänään, huokaisin syvään, onneksi ei ikinä enää.
Olin lasten, 18 kpl 9-vuotiaita, kanssa uimahallissa. Olemme jo kolmannella luokalla ja rutinoituneita bussimatkustajia, mutta niin vain tänään kävi, että jostain syystä kummallinen levottomuus valtasi lähes koko poppoon jo ensimmäisellä bussimatkaneljänneksellä. Minä yritin käyttää lieviä auktoriteettikonstejani, noloa katsetta, joka saa lapsen toivomaan reikää lattiaan, sekä vetoamista kanssamatkustajien oikeuteen matkustaa linja-autossa ihan rauhassa. Huonolla menestyksellä. Sitten itse uintitapahtumassa 2 nuorta uinninopettajaa yritti selittää rauhallisten käsivetojen merkitystä uinnin nopeuttajana, siellähän ne neuvot valuivar kirjaimellisesti kuin vesi "hanhen" selästä. Kun oli puolitoista tuntia uitu ja saunottu, tarvitsi enää löytää yksi pipo ja parit hanskat ennen paluumatkalle lähtöä.
Koululla sitten nuo kullannuput ihan kirkkain silmin kysyivät enkö lähtisi heidän kanssa vaikka joku ilta uikkuun (suom. uimahalliin), kun äiti ja isi ei lähde. No en lähde minäkään, se on saletti, toki yritin asian muotoilla, ettei ope voi ottaa sellaista vastuuta, nämä liikuntaviraston uinninopetukset ovat opetussuunnitelmaan kuuluvia, ja siten eri asia. Tänää tein siis tämän syksyn toisen reissun eikä niitä enää tälle lukuvuodelle meidän luokalle liikene.
Edessä on myös viimeinen koulujouluni, vuonna -58 ne aloitin, joten 53 niitä kertynee plakkariin. Haluan valmistaa ja valmistankin oppilaitteni kanssa ohjelman, joka jää sekä lasten että vanhempien mieleen. Ohjaan kauniin yksinkertaisen enkeleiden kynttiläkulkueen (eläköön LED-kynttilät!), jonka enkelit vuorotellen ulkoa lukevat jouluevankeliumin. Siinä kohdassa, missä "pääenkeli" yleensä lausuu kunniaa, koko juhlayleisö nousee kynttilähämärässä salissa laulamaan jouluvirren. Ei pahvisiipiä, ainoastaan valkeat puvut ja kultanauhat otsalla, ei paimenia kylpytakeissa, ei Joosefia, ei edes seimeä eikä lampaita, mutta Maria kylläkin, enkeleiden keskellä nukkevauva kapalossa sylissä lausuu pätkän Eino Leinon Marjatan laulua Kas, mikä kajastus päälläni päilyy?...
Kulkueen aikana musiikkina soi Kuului laulu enkelten sekä tullessa, että poistuttaessa.
Viimeiset luokan ja kotiväen pikkujoulut ovat ensi keskiviikkona, tällä kertaa myös mummut ja vaarit on kutsuttu mukaan, joten tuona iltana koulumme ruokala on täynnä mukavaa väkeä.
Viimeiset arviointikeskustelut alkavat torstaina ja jatkuvat aina tammikuulle.
Vaikka tässä nyt vähän turhankin haikeana pohdiskelen viimeisiä juttuja, en varmaankaan niitä tule ensi vuonna kaipaamaan, aikansa kutakin. 37 vuoden työrupeama on tarpeeksi, vaikka kuinka lapsista tykkään. Nyt jo nenässä tuoksuu seuraavan joulunalusen rauhallinen aamukahvihetki, ei kiirettä minnekään, ei tiukkaa aikataulua eikä ole pakko lähteä yhtään minnekään.
