Luonto näyttää taas ihmeitään, joka aamu huomaan kevään etenevän hurjaa vauhtia kohti kesää. Nurmet ja puut viheriöivät, ihanat voikukkaniityt, rentukoiden valtaamat ojanvieret, valkovuokkolehdot ja kukkaan juuri puhjenneet tuomet hyväilevät aistejani. Ihana, ihana kevätkesä!
Minä istun työpöytäni ääressä pohdiskelemassa viimeistä kertaa lukuvuosiarvioita. Voi, miten vaikeata tämä onkaan!
Kun pieni lapsi puhuu tuskin kuultavasti eikä juuri koskaan sano oma-aloitteisesti mitään, onko kysymyksessä heikot vuorovaikutustaidot vai ihan vaan luonteeltaan hiljainen ja vetäytyvä lapsi? Nuo ovat kaksi ihan eri asiaa.
Pyrin olemaan tässäkin niin oikeudenmukainen kuin se vain minun kyvyilläni on mahdollista. Luonteen arvioiminen ei ole minun tehtäväni, lapsella on oikeus yksilöllisyyteen, minun on vain tarkkailtava, että hänellä on hyvä olla.
Mitä kauemmin olen tätä työtä tehnyt ja mitä useamman todistuksen kirjoittanut, sen tarkemmin harkitsen mihin rastini piirrän.
Pienen pieni haikeus ehkä tuntuu tällä hetkellä sydänalassa.
Eniten tulen muistamaan vuosien varrelta niitä oppilaita, joilla kaikki ei ole ollut "kohdallaan "", kuka on sairastanut, kuka kokenut hylkäämistä, joku on menettänyt perheenjäsenen, toisella on ollut suuret vaikeudet oppimisessa tai vaikeita käytöshäiriöitä. Nämä lapset ovat aina saaneet toisia isomman sijan sydämessäni. Olen uskonut, että se kantaa pientä edes vähän matkaa elämässä eteenpäin.
Luokan kaapit on siivottu hyväksi jonkun muun tulla sinne työskentelemään, vuosien varrella kotoa kantamani tavarat olen jakanut lapsille, tuonut kotiin tai ainakin pakannut pois kuljetettavaksi. Petri ja Terhi saavat takaisin mm. Arvaa kuka - ja Kimble -pelinsä, jotka ovat jo toistakymmentä vuotta olleet luokassani pelituokioina käytettävissä.
Tämä on sitä pehmeätä laskua ensin kesälomille ja sitten ...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti