Ajatukseni viipyilevät Norjassa, niiden ihmisten luona, jotka viime perjantain verilöylyssä menettivät rakkaitaan. En osaa sanoin ilmaista tuskaani heidän puolestaan. Tai niiden ihmisten puolesta, joiden poika tai ystävä nuo kamalat hirmuteot suoritti, heilläkin on varmasti elinikäinen tuska sydämissään.
Tämä kuva on viime lauantailta, auringon laskun aikaan otettu Pirkkalassa.
Tämä hetki kuvasi ajatuksiani, aurinko laski lähes sadan nuoren kohdalla ja heidän omaistensa elämässä, noustakseen kuitenkin uudelleen ja uudelleen.
Teloitetuilla nuorilla ja heidän pakoon päässeillä tovereillaan oli yhteinen aate, he olivat valveutuneita nuoria, joiden tavoitteena oli parantaa elämää Norjassa ja muualla maailmassa. Tuota aatetta ei tapeta ampumalla, vaan se vahvistuu, niin uskon. Nuo hirmuteot osoittavat miten tärkeää on rauha, toisen kunnioittaminen aate-, rotu- tms. taustasta huolimatta ja välittäminen.
Tänään on merkittävä päivä. Tampereen kaupunki maksoi minulle palkkani vakituisen opettajan työstä viimeisen kerran.
Muistan hyvin kun kesällä -66, ollessani ensimmäisessä kesätyöpaikassani Suomen Trikoon sukkatehtaalla, sain ensimmäisen tilipussin, ihan oikean tilipussin, ruskean kuoren, jonka päällä kauniilla käsialalla oli kirjoitettuna Pirjo Lamminen, ja joka sisälsi palkkani kahdelta viikolta.
Tuolloin alkoi palkansaajan elämä, tosin tietenkin vielä talvet kävin koulua ja opiskelin, mutta kesiksi yritin hakeutua vähän tienestiin.
Opettajana olin 37 vuotta ja nyt vietän viimeisiä "kesäkeskeytyspäiviä" ennen kuin jään eläkkeelle, 1.8. Siihen päättyy minun työurani, ellen nyt sitten niin paljon pitkästy, että vielä jotain uutta keksin tai ryhdyn sijaisuuksia tekemään, vannomatta paras.
Tänään tuntuu hyvältä, en laske jäljellä olevia lomapäiviä ja -viikonloppuja, vaan nautin jokaisesta päivästä säästä tai muista olosuhteista riippumatta.
Ajattelen kuitenkin niitä työkavereita, ja oppilaita, jotka jatkavat koulunkäyntiä elokuussa ja toivon, että he kaikki ovat kesällä voineet kerätä voimia tulevaa lukuvuotta varten.
