Viisi vuotta on kulunut, lyhyt, mutta kuitenkin niin kovin pitkä aika siitä, kun edellisen kerran sain kirjoitettua.
Mieli on tehnyt kirjoittaa, mutta kuitenkin aina on tullut jokin lukko, ja sille olen antanut periksi, ajattelen joskus vähitellen ehkä voivani avata ja hävittää sen lukon.
Paljon on tapahtunut maailmassa ja minullekin.
Korona, karanteeni ja keuhkokuume.
Yllättäen kuluneen talven aikana maailman täytti vaikea vitsaus, aivan uusi, kuolettavan vaarallinen vitsaus, korona-virus. Se lähti Aasiasta, Kiinasta ja on levinnyt kaikkialle maailmassa, Suomeenkin.
Se on pelottava, koska sitä ei tunneta, siitä,ei ole aiempaa tietoa ja tutkimusta eikä siihen ole lääkettä.
En ole vielä tuon viruksen takia ohjeistetussa 70 vuoden ikäkaranteenissa, mutta Petrin-poikani kanssa sovittiin, että minä pysyn kotona, hän hoitelee asioitani.
Kuudes karanteeniviikko on menossa ja hyvin olen pärjännyt. Minulla on auttavainen poika, käly, Satu ja veljentyttö, Heini, joilta kaikilta olen saanut ja saan varmasti jatkossakin apua asioitteni hoitoon, ja vielä ystävät, Sirpa ja Vesku, jotka toimittavat erityisiä jutttuja, ovat tuoneet maistiaisia leivonnaisistaan ja pyöröpuikkoa lainaksi itseltäni sopivan puuttuessa ja toipa Vesku tänä aamuna multasäkkejä odottamaan taimien istutusta. Moni on luvannut autella ja voi olla, että vielä heitäkin tarvitsen.
Vielä on ne ystävät, joiden kanssa soitellaan puolin ja toisin tai jotka käyvät ovella tai terassilla vilkaisemassa ja tervehtimässä, onpa pääsiäisenpyhinä yhdet terassikahvitkin juotu, kun toinen tiukan karanteenin kaveri ajeli morjestamaan.
Petri ja Taru ja Einokin ovat muutaman kerran hetkeksi tulleet juttelemaan kanssani terassille. Uskon, että ilmojen lämmittyä näitä terassikohtaamisia tulee enemmänkin, ainakin niin toivon.
Osuu tähän aikaan erittäin ikäväkin uutinen, Raimon poika on menehtynyt, Hänen matkansa päättyi kesken kotimatkan lomalta Espanjasta Suomeen.
Muistoissani on ollut ajat yli 60 vuotta sitten ja Pyynikin kulkutautisairaala. Siellä olin 50-luvulla useamman kerra tulirokossa ja angiinassa. Äitiä oli kamala ikävä eikä häntä saanut nähdä, kuin ikkunan takana vilkuttelemassa. Joskus sai sentään ikkunaa pikkuisen raottaa ja huikata muutaman sanan.
Jos tuo pikkulikka kesti tuskallisen ikävänsä, niin tokihan aikuinen minäkin kestää, minullahan on yhteydenpitovälineet puhelin, tietokone ja nettiyhteydet,
TVn kautta näen ja kuulen vanhaa ja uutta, niin paljon kuin vain haluan ja jaksan.
Suuri osa ystävistäni on samassa tilanteessa kanssani, olemme samassa veneessä, kuten niin usein nyt kuulee sanottavan.
Ja ennen kaikkea saan olla kotonani.
Niin, saan olla kotonani. Ei sekään ole ollut itsestään selvää, Viime viikon torstaina lääkäri vakavasti harkitsi minun jättämistäni vuodeosastolle. Syynä oli keuhkokuume ja koronaepäily. Kuitenkin pääsin kotiin ja koronatesti oli negatiivinen. Nyt olen viikon ajan yrittänyt olla aika rauhassa ja keskittyä hoitelemaan keuhkokuumetta, johon määrätty hevoskuuri antibiootteja jatkuu vielä.
Perjantaipäivä ja viikonloppua odotellen kuluu tämä päivä, Einolle puuvillalangasta kutomani huppari taitaa valmistua, se onkin sitten varsinainen koronakaranteenihuppari.Olen oppinut tämän reilun viiden viikon aikana. Olen oppinut tulemaan toimeen itseni kanssa myös viikonloppuisin. Se on ollut yksin jäätyäni vaikeaa, mutta nyt ei viikonvaihteet ahdista. Hyvä niin.
Kuvassa muutama viikko sitten
ajankulua ja lohtuherkkua karanteeniin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti