Ajatuksia maanantaina, 21.9.09

Istun kotona koneen vieressä ja katselen tässä kirjoitellessani samalla takapihalle, meidän pikku keitaalle. Ja pohdin tätä vuoden kierron tarkoitusta.
Hutikuussa aurinko näyttäytyi vielä tähän aikaan illasta (18.30) puiden latvoissa leikkien, touko- ja kesäkuu sitten täyttivät valollaan joka sopen, heinäkuussa vähitellen pehmeä hämärä iltaisin laski yllemme ja elokuussa saimme nauttia ihanista tummista kuutamoista. Nyt syyskuussa taas, katselen auringon leikkiä koivujen kellertyvien lehtien peittämissä latvoissa ja varjot ovat pitkiä.
Tulossa on vielä syksyn sateet, tuulet ja myrskyt, pimeä ja kylmä, joka tuntuu tunkeutuvan luihin asti, odotuttakoot ne itseään hyvin pitkään.
Ennen joulua syksy on toisaalta armollisen peittävä, saan olla oma, kurjakin itseni, huushollin pölytkin lakkaavat näkymästä.
Toisaalta syksyn pimeys kaivaa sisimmästä esille väsymyksen, ikävät ja katkeratkin ajatukset sekä pelot.
Joulun jälkeen on talvi, ja minä tulisin jo hyvin toimeen pienellä kuivalla pakkassäällä, lunta en paljon kaipaa ( kirurgikin kielsi luistelun 2vuotta sitten katkaistuani käteni jäällä ja hiihtämisestä en ole koskaan erikoisesti pitänyt). Kunhan vain olisi päivänvaloa!
Pian taas, ennen kuin huomaankaan, olemme alkukesässä, siinä valon ja vehreyden ajassa, jota rakastan, taidan oikeasti olla "kesän lapsi". Mahdankohan olla ammattinikin valinnut niin, että minulla on varmasti aikaa ottaa kesän nautinnot avosylin vastaan.
Tänä vuonna kuitenkin on ollut harvinaisen kaunis ja lämmin syyskuu, mikäli ilmaston lämpeneminen tarkoittaisi vain tätä, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, mutta kun tiedän mitä tarkoittaa mannerjäätiköiden sulaminen, niin nautin tästä poikkeuksellisen ihanana syksynä.

Ajatuksia lauantaina, 12.9.09

Mukavilla mielin hyvinnukutun yön jälkeen.
Tosin eilinen ja toissayö meinasivat säikäyttää tämän vaimoimmeisen oikein toden teolla, jo muutamia päiviä kestänyt kylkivaiva äityi kunnon tuskaksi ja sai minut eilen hakeutumaan lääkäriin. Täällä meillä Pirkkalassa on erittäin hyvin toimiva terveyskeskus ja sainkin sinne ajan. Kahden taitavan ja miellyttävän lääkärin hoivissa minusta otettiin jo röntgen, sain kipupiikin ja ensi viikolla tilaan ajan ultraan.
No, piikki helpotti oloni niin, että pääsin illalla teatteriin, onneksi. Taas kerran erittäin nautittava teatterikokemus:
Grace ja Glorie Eila Roineen ja Teija Auvisen esittämänä. Tarina kahden hyvin erilaisen ja eri-ikäisen naisen sattumalta syntyneestä ystävyydestä erittäin upeasti esitettynä. Näytelmä oli koskettava, mutta sisälsi silti ihanaa, lämmintä huumoria.
Olen äidilleni kiitollinen, siitä, että hän opetti minut jo pikkulapsesta asti teatterin ystäväksi.
Tänään pääsemme tapaamaan sukulaisia isäni puolelta, tiedossa on Syysjuhla, jollaiseksi eräs isäni serkuista on "naamioinut" 60-vuotispäivänsä.
Lähisukuni isän puolelta on hyvin pieni, 2 serkkua perheineen, mutta sitten näitä isäni serkkuja ja heidän lapsiaan onkin jo melkoinen määrä. Mukava tavata heitä kaikkia tällaisten iloisten juhlien merkeissä.
Kiitos vaan, Päivi, kutsusta ja järjestämisestä.
Niihin juhliinhan minä sitä jakkua "väänsin" monta viikkoa. Tulihan se valmiiksi ja olen siihen tyytyväinen, mutta melkoista itsekuria sen valmistaminen vaati. Ainoa motivoiva tekijä oli se, kun kävin kaupassa katsomassa hintoja, hui, mallista ja kuosista olisi joutunut tekemään melkoisia komromisseja ja silti olisi joutunut maksamaan "itsensä kipeeksi".

Ajatuksia sunnuntaina, 6.9.09

Tämä sunnuntai on kulunut mukavien ajatusten merkeissä. Ylioppilasluokallani vuodelta -71 oli eilen tapaaminen. 13 vuotta oli kulunut edellisestä kerrasta, ja paljon oli tapahtunut itse kunkin elämässä näinä vuosina.
14 meitä oli koolla, minusta se oli vähän, mutta monien mielestä meitä oli runsaasti paikalla.
Niinpä kai, samoinhan on singoutin senioreiden kanssa, kovin harva on tapaamisiimme tullut. Elämä on antanut meille joikaiselle niin paljon kaikenlaista, ajat ja paikat ei sovi kaikille ja sekin täytyisi ymmärtää, että on niitä, jotka eivät halua muistella, vaan haluavat elää tätä päivää.

Mitään hurjia muutoksia ei tainnut olla tapahtunut meistä kenessäkään. Minähän kävin tyttölyseon, joten kaikki olimme tulleet hiukan "naisellisemmiksi" sitten yo-kirjoitusten, samoin aika monella oli hiustenväri muuttunut, kampaajalla tai luonnostaan (minulla), paria poikkeusta lukuunottamatta joka nokalla keikkui prillit ja kuulokin oli heikentynyt. Mutta nauru raikui samalla tavoin kuin lähes 40 vuotta sitten. Ihan samanlaisia kikattajia taisimme olla. Vielä saatoimme tavata 2. kerroksen ravintolassa, kaikki pääsimme sinne omin avuin, kellään ei ollut edes keppiä, virkeätä, tyylikästä naisjoukkoa olimme.
Mummut saivat ihan rauhassa näytellä valokuvansa :) ja me vielä lapsenlapsettomat katselimme ja kuuntelimme hienotunteisesti, ehkä jopa hiukan kadehtienkin, mene ja tiedä.

Maailma on pienentynyt niin, että eräs "tytöistä" tuli varta vasten tapaamiseen Ranskasta. Vielä muutama vuosi sitten näin varmaankaan ei olisi tapahtunut, lennot olivat niin arvokkaita, nyt Pariisista pääsee Tampereelle lähes yhtä mukavasti kuin Helsingistä. Hyvä näin, tosi kiva oli Marja-Liisaakin tavata.

Kaikille, erityisesti Tipalan ikinuorille tytöille, toivotan iloa ja aurinkoa alkavaan syksyyn.