Istun kotona koneen vieressä ja katselen tässä kirjoitellessani samalla takapihalle, meidän pikku keitaalle. Ja pohdin tätä vuoden kierron tarkoitusta.
Hutikuussa aurinko näyttäytyi vielä tähän aikaan illasta (18.30) puiden latvoissa leikkien, touko- ja kesäkuu sitten täyttivät valollaan joka sopen, heinäkuussa vähitellen pehmeä hämärä iltaisin laski yllemme ja elokuussa saimme nauttia ihanista tummista kuutamoista. Nyt syyskuussa taas, katselen auringon leikkiä koivujen kellertyvien lehtien peittämissä latvoissa ja varjot ovat pitkiä.
Tulossa on vielä syksyn sateet, tuulet ja myrskyt, pimeä ja kylmä, joka tuntuu tunkeutuvan luihin asti, odotuttakoot ne itseään hyvin pitkään.
Ennen joulua syksy on toisaalta armollisen peittävä, saan olla oma, kurjakin itseni, huushollin pölytkin lakkaavat näkymästä.
Toisaalta syksyn pimeys kaivaa sisimmästä esille väsymyksen, ikävät ja katkeratkin ajatukset sekä pelot.
Joulun jälkeen on talvi, ja minä tulisin jo hyvin toimeen pienellä kuivalla pakkassäällä, lunta en paljon kaipaa ( kirurgikin kielsi luistelun 2vuotta sitten katkaistuani käteni jäällä ja hiihtämisestä en ole koskaan erikoisesti pitänyt). Kunhan vain olisi päivänvaloa!
Pian taas, ennen kuin huomaankaan, olemme alkukesässä, siinä valon ja vehreyden ajassa, jota rakastan, taidan oikeasti olla "kesän lapsi". Mahdankohan olla ammattinikin valinnut niin, että minulla on varmasti aikaa ottaa kesän nautinnot avosylin vastaan.
Tänä vuonna kuitenkin on ollut harvinaisen kaunis ja lämmin syyskuu, mikäli ilmaston lämpeneminen tarkoittaisi vain tätä, minulla ei olisi mitään sitä vastaan, mutta kun tiedän mitä tarkoittaa mannerjäätiköiden sulaminen, niin nautin tästä poikkeuksellisen ihanana syksynä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti