Ajatuksia, 28.11.2009

Harmaata, harmaampaa, harmainta nämä astevaihtelut ovat käytössäni olleet viime aikoina kuvaamassa päivien valoisuutta. Toki tiedän, ettei Suomessa voi olla marraskuussa kauniita ja kuulaita, valoisia päiviä, ellei ole lunta ja pakkasta.
Iän myötä olen lakannut kaipaamasta lunta ja jäätä, muutaman asteen kuiva pakkasilma olisi minusta kaikkein ihanteellisin. Valkea joulukin taitaa olla myytti niiltä ajoilta, jolloin uudet kelkat, sukset ja luistimet piti päästä testaamaan viimeistään tapanina.
Viime perjantaina meidän koulu vietti "joulupajapäivää" aiheina musiikki, kädentaidot ja äidinkieli/suomenkieli.
Itse ohjasin äidinkielen pajaa, jossa luin ääneen lapsille satuja ja tarinoita. Luin muiden muassa tarinan Pikku Idan kuusijuhlasta tamperelaisessa Frencellin koulussa arviolta n. sata vuotta sitten. Ida-tytön hartain toive oli saada kuusijuhlassa lahja, hän kun oli kuullut, että tehtailija Nottbeck oli lahjoittanut tehtaankoulun joulujuhlassa edellisenä vuonna isoille tytöille leninkikankaan ja pojille paitakankaan. Pienten lasten koulussakin saatiin lahja, omena ja piparkakku, jotka Ida sitten varoen kuljetti kotiin vielä nuoremmalle Liisukka-siskolle.
Tarina herkisti tämänpäivän "tavarataivaassa" elävät lapset(8-10v) pohdiskelemaan voiko olla joulua ilman lahjoja, ja voisiko ainoan lahjansa antaa tai jakaa toisen lapsen kanssa. Nyt vielä kun on muutama viikko juhlaan, lapsi saattoi sanoa, ettei niin kamalasti välitä lajoista, mutta tiedänpä, että tunne muuttuu, mitä lähemmäksi joulu tulee.
Toivoisin sydämestäni, että perheiden sisällä päästäisiin jonkinlaiseen kohtuuten tavaramäärissä, sillä, ihan totta, lapset eivät jaksa kiinnostua kovinkaan monesta asiasta yhtäaikaa.
Muistan kuinka itse olin nolona, kun joulupukki meille tullessaan toi kolmeakin säkillistä tavaraa "lasten riemuksi".
No nuo lapseni ovat jo aikuisia, lahjasäkit pienentyneet, ja heidän kanssaan on vietetty jo yksi ihan lahjaton joulu. Mikä helpotus olikaan, kun vuosi sitten ei yhtään tarvinnut stressata mieluisan lahjan keksimisellä juuri jouluna. Äitinä toki muistan heitä, opiskelijoita kun kumpikin vielä ovat, pitkin vuotta, milloin yhteisellä ruokakauppareissulla, milloin muutamalla kympillä puhelinlaskuun.

Toivon hartaasti, että minä pystyisin tänä vuonna nauttimaan joulun odotuksesta rauhassa, ja osaisin jättää tekemättä kaikki turhat asiat (kirjahyllyn kirjoineen voisi kai siivota muulloinkin, verhojakaan ei kai tarvitsisi taas vaihtaa, seinien ja kattojen "riipominen" taitaa olla jo vanhanaikaista, jotain ruokaa saattaisi voida ostaa valmiina tai edes puolivalmiina ja onkohan niitä leivonnaisia oltava niin montaa sorttia),epäilenpä vain, onneksi minulla on Raimo, joka osallistuu, niin uskon, hyvin mielellään kaikkiin valmisteluihin, mikäli vain työltään ehtii.

Muuten olen ylpeä tuosta koulumme pajapäivästä, me aikuiset osasimme suunnitella sellaiset joulun- ja juhlanodotuspajat, joihin kaikki oppilaat kulttuurista ja uskonnosta/uskonnottomuudesta riippumatta saattoivat osallistua hyvillä mielin.

Ajatuksia tiistaina, 10.11.09

Onpahan taas tavattu mukavia ihmisiä.
Viikonloppuna kokoontui Helsingissä pieni joukko SingOut-senioreita. Voi mahdoton, miten meillä oli hauskaa, vatsat kippuralla naurettiin itsekukin itsellemme ja varsinkin tietenkin muille.
Naurettiin ja laulettiin ja taas naurettiin.
Marina oli tyttärensä avulla järkännyt meille paikaksi Sörkan koulutustilat, ja hän oli myös laittanut maittavat keitot sekä pannarit ja jaksoimmekin puolilta päivin aina illansuuhun, jolloin vaihdoimme ravintola Chicoon. Haikealta taas tuntui puolilta öin erota.

Me olimme Raimon kanssa jo perjantaina katsomassa musiikkiteatteria Freda 51:ssä, jossa Teatteri Eurooppa 4, Kunto Ojansivun, Jani Koskisen ja Marikon johdattamina vei meitä 1900-luvun alkupuolelle ja Olavi Virran elämän vaiheisiin. Tuo elämä hiipui samaan aikaan, kun Sing Out Suomi oli voimissaan, 60-luvun lopulla.
Tässä musikaalissa tarinaa vietiin eteenpäin upeiden tanssien ja erittäin taitavien tanssijoiden avulla.
Sekä musiikki, että tanssit olivat "hintansa väärti", nautimme suunnattomasti.

Sunnnuntaina piti vielä katsoa Picasso, mutta kokemussäkki oli tämän viikonlopun osalta täynnä, emmekä enää jaksaneet, toisella kertaa sitten kuvataidetta.
Kotimatkalle saimme rakkaan "liftarin". Petri oli myös tullut pääkaupunkiin ja palasi kotiin äiskän ja Räiskän kyydissä.

Tällaiset viikonloput ovat tervetullutta kaamoskarkoitusta. Alkuviikko on töissä mennyt kuin siivillä, vaikka ehkä vuoden raskain aika on juuri käsillä.

Muutama viikko (n.6) vielä joululomaan, sen jälkeen päivät pitenevät, ja kevään sekä kesän lähestyminen tuntuu taas todelliselta.