"Ei maassa eikä taivaassa ole paikkaa niin rakasta kuin se, jossa synnyimme ja kasvoimme ja jonka tanterilla pieninä piimäpartaisina piehtaroitsimme." (Aleksis Kivi, Seitsemän veljestä)
Aleksis Kiven kieli on vaikuttavaa, se on niin kaunista.
Syksy. Tänä syksynä olemme saaneet katsella kaunista ruskaa, ja olen tähän asti nauttinut täysin rinnoin eläkepäivistäni, mutta tuleva pimeys, sateet, kylmä ja loska pikkuisen ahdistavat. Tuota ahdistusta yritän torjua kirjallisuuden parissa. Viimeisinä työvuosina lukeminen jäi vähemmälle, en vain yksinkertaisesti jaksanut keskittyä. Nyt olen laatimassa listoja kirjoista, joita haluan lukea ja joita aion varata kirjastosta.
Enää ei juuri voi sanoa, että kesää olisi jäljellä, mutta mukavaa ulkoiluilmaa kuitenkin, pihalla riittää askaretta, haravointia, kukkapenkkien siistimistä ja talvi-istutusten laittoa. Valkoiset miljoonakellot kukoistavat etupihan amppelissa kauniimmin kuin kesällä konsanaan, mutta pakkanen vie ne heti kun seinustalle asti yltää.
Sain mukavan ja mieltä lämmittävän tervehdyksen muutama päivä sitten, viimeiset oppilaani, joiden kanssa kolme vuotta yhdessä "tahkottiin" opiskelun alkeita, lähettivät minulle kuulumisiaan. Niitä lukiessani tunsin lämpöä ja hyvää mieltä siitä, että muistavat, kuin myös siitä, että poisjäännistäni huolimatta, heidän kasvunsa ja oppimisensa jatkuu. Näinhän se on, onneksi minäkään en ole korvaamaton, eikä siihen vesilasilliseen, josta sormeni vedin pois, jäänyt minkäänlaista monttua tai kuoppaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti