Kuluva vuosi alkoi järkyttävällä elämänmuutoksella. Menetin parhaan ystäväni, puolisoni, aviomieheni, Raimoni.
Nyt juuri elämäni tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä. Tosin minulla on ollut seuraa joka päivä, mutta yhä harvemmin puhelin soi, ja kun olen tämän käynyt läpi ennenkin, pelkään, että viikon tai kahden päästä on hyvin hiljaista.
Surevaa lienee vaikea kohdata, mutta voin vakuuttaa, ettei minun kaltaiseni, itkeskelevän ja ikävöivän ihmisen ole myöskään helppo lähestyä ystäviään, tuttaviaan, ei edes läheisimpiään. Pelkään häiritseväni tai jopa tungettelevani, minun elämäni on muuttunut, ei heidän.
Käytännön järjestelyt antavat ajattelemisen aihetta, pitävät minua ehkä vähän järjissäni ja mukana arjessa, mutta toisaalta ahdistavat melkoisesti.
Hautajaiset, muistotilaisuus, kantajat, hautapaikka, tarjottavat, keitä mukaan... Onneksi lähellä on omat lapset ja ystäväpappi, ihminen, jolta voin kysyä neuvoja ja joka selvästi välittää.
Toivon, että olen väärässä, toivon, että ystävät ja sukulaiset olisivat lähellä tästä eteenpäinkin, soittelisivat ja poikkeilisivat, ottaisivat mukaan retkille, elokuviin, konsertteihin, teatteriin, kysyisivät, mitä kuuluu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti