Ajatuksia torstaina, 31.12,2020

Vuosi 2020 oli kaikille, etenkin meille aika kauan eläneille, melko rankka.

Tuli korona ja sulki minut pois ihmisten ilmoilta. Ei tavattu kerhoissa eikä kesteillä. Kuuntelin tarkasti hallituksen antamia ohjeita ja pyrin noudattamaan niitä.  Petri avusti monessa asiassa, eikä vähiten hoitaessaan kauppa-ja apteekkiasiani.

Mutta onneksi oli kevät tulossa, lähimetsän melko jyrkkä rinne sai minusta nousijan poluilleen.  Kun pääsiäiseksi sain terassin siivottua, tapasin muutamaa samanlaisessa tilanteessa olevaa ystävää ja  Petrin perhettä terassikutsuilla.  Elämä tuntui keuhkokuumeesta toipumiseni jälkeen oikeastaan aika mukavalta, Kesä läheni ja korona hiljeni, ministeri jo antoi ikäihmisillekin lupaa liikkua, mutta muistutti maskeista ja käsihygieniasta.
Eipä se kesä ihan parhaalla mahdollisella tavalla alkanutkaan, pieni ja mitättömältä tuntunut ja vain muutaman minuutin kestänyt oire silmässäni osoittautui aivoinfarktiksi.  Selvisin vähällä, sitä ei kuulemma näe eikä kuule, itse huomaan jotakin muutosta kuitenkin. Yhden kuukauden ajokielto tuli neurologin määräyksenä.  Se harmitti ja hankaloitti elämääni ja muutenkin tapahtumasta alakuloisena sulki minua taas kotiin, en oikein edes kotipihasta pystynyt nauttimaan. 
Mutta minulla on muutama erityinen ihminen lähelläni.  Tietenkin on Petri ja hänen pieni perheensä, on Tuula, jonka tiedän olevan lähellä vaikeinakin hetkinä,
on Sirpa ja Vesku, jotka ovat vierellä  ja auttoivat tuon kesäisen kuukauden aikana monella tavalla, kuljettivat viikottain labroihin ja lääkäriin, apteekkiin ja kauppoihin ja torillekin, ja on Irja, jonka apu myös merkitsi paljon.  Ja Anna-Liisa, joka aina jaksaa kuunnella ilojani ja murheitani, ja muutamia muitakin Kiitollisuudella ajattelen ystäviäni tämän vaikean vuoden lopussa.

Syksyllä tapahtui mieluisia asioita, Petri sekä Taru ja Eino muuttivat yhteen.  Petri ja Taru ostivat yhteisen asunnon ja remppasivat sen kauniiksi kodikseen.  Sydämestäni iloitsen tästä tapahtumasta.  
Syksyllä päästiin taas aloittamaan kerhotoimintaa, vaikkakin tarkasti rajoittaen.
Juttutupammekin alkoi taas,  Aulikin kanssa sitä yhdessä vedettiin, jo 8. vuotta.  Osallistujia oli kahdessa ryhmässä lähes joka kerta kummassakin se sallittu 10.  Se kertoi minulle, että ihmiset olivat kaivanneet keskusteluja ja ajatusten vaihtoa ja toisten ihmisten seuraa.
Korona kuitenkin kesän "levon" jälkeen alkoi taas levitä, nyt rajummin, kuin keväällä, ja loka-marraskuun taitteessa suositukset ja määräykset taas kovenivat.  Teatterit sulkivat ovensa, samoin konserttisalit ja museot, myös meidän Juttutupa jäi tauolle.  

Ei kaksi kolmannetta sanoi äitini onnettomuuksista tai ikävistä sattumuksista, ei minunkaan kohdallani, keuhkokuumeen ja aivoinfarktin lisäksi kaaduin pahasti.  Säilyin ehjänä, mutta sääreni saama tälli aiheutti laskimotulehduksen, joka lääkärin mukaan on hidas paranemaan, mutta paranee itsellään.

Hurja vuosi on vaihtumassa uuteen, toivottavasti hyvään ja ehkä parempaankin.

Toivon  kaikille rakkaille läheisilleni, Petrin perheelle ja ystävilleni, kaikkea hyvää  vuodelle 2021.     

Ajatuksia maanantaina, 30.11.2020

 

   Marraskuun viimeisenä ajatukset kiertelevät aika lailla yhtä rataa, korona, Petrin perhe, korona, ystävät, korona, terveys, korona joulu  korona,korona korona...  Tämä on raskasta, mutta ei minulle sen raskaampaa kuin muillekaan.  Meillä kaikilla on tässä kurimuksessa osamme, jonka toivottavasti ymmärrämme mahdollisimman hyvin hoitaa.  
    

 

    

Ajatuksia perjantaina, 24.4.2020

Viisi vuotta on kulunut, lyhyt, mutta kuitenkin niin kovin pitkä aika siitä, kun edellisen kerran sain kirjoitettua.
Mieli on tehnyt kirjoittaa, mutta kuitenkin aina on tullut jokin lukko, ja sille olen antanut periksi, ajattelen joskus vähitellen ehkä voivani avata ja hävittää sen lukon.

Paljon on tapahtunut maailmassa ja minullekin.
Korona, karanteeni ja keuhkokuume.
Yllättäen kuluneen talven aikana maailman täytti vaikea vitsaus, aivan uusi, kuolettavan vaarallinen vitsaus, korona-virus.  Se lähti Aasiasta, Kiinasta ja on levinnyt kaikkialle maailmassa, Suomeenkin.
Se on pelottava, koska sitä ei tunneta, siitä,ei ole aiempaa tietoa ja tutkimusta eikä siihen ole lääkettä.

En ole vielä tuon viruksen takia ohjeistetussa 70 vuoden  ikäkaranteenissa, mutta Petrin-poikani kanssa sovittiin, että minä pysyn kotona, hän hoitelee asioitani.
Kuudes karanteeniviikko on menossa ja hyvin olen pärjännyt.  Minulla on auttavainen poika, käly, Satu ja veljentyttö, Heini, joilta kaikilta olen saanut ja saan varmasti jatkossakin apua asioitteni hoitoon,  ja vielä ystävät, Sirpa ja Vesku, jotka toimittavat erityisiä jutttuja, ovat tuoneet maistiaisia leivonnaisistaan ja pyöröpuikkoa lainaksi itseltäni sopivan puuttuessa ja toipa Vesku tänä aamuna multasäkkejä odottamaan taimien istutusta. Moni on luvannut autella ja voi olla, että vielä heitäkin tarvitsen.
Vielä on ne ystävät, joiden kanssa soitellaan puolin ja toisin  tai jotka käyvät ovella tai terassilla vilkaisemassa ja tervehtimässä, onpa pääsiäisenpyhinä yhdet terassikahvitkin juotu, kun toinen tiukan karanteenin kaveri ajeli morjestamaan.
Petri ja Taru ja Einokin  ovat muutaman kerran hetkeksi tulleet juttelemaan kanssani terassille.  Uskon, että ilmojen lämmittyä näitä terassikohtaamisia tulee enemmänkin, ainakin niin toivon.

Osuu tähän aikaan erittäin ikäväkin uutinen, Raimon poika on menehtynyt, Hänen matkansa päättyi kesken kotimatkan lomalta Espanjasta Suomeen.

Muistoissani on ollut ajat yli 60 vuotta sitten ja Pyynikin kulkutautisairaala.  Siellä olin 50-luvulla useamman kerra tulirokossa ja angiinassa.  Äitiä oli kamala ikävä eikä häntä saanut nähdä, kuin ikkunan takana vilkuttelemassa.  Joskus sai sentään ikkunaa pikkuisen raottaa ja huikata muutaman sanan.
Jos tuo pikkulikka kesti tuskallisen ikävänsä, niin tokihan aikuinen minäkin kestää, minullahan on yhteydenpitovälineet puhelin, tietokone ja nettiyhteydet,
TVn kautta näen ja kuulen vanhaa ja uutta, niin paljon kuin vain  haluan ja jaksan.
Suuri osa ystävistäni on samassa tilanteessa kanssani, olemme samassa veneessä, kuten niin usein nyt kuulee sanottavan.
Ja ennen kaikkea  saan olla kotonani. 

Niin, saan olla kotonani.  Ei sekään ole ollut itsestään selvää,  Viime viikon torstaina lääkäri vakavasti harkitsi minun jättämistäni vuodeosastolle.  Syynä oli keuhkokuume ja koronaepäily.  Kuitenkin pääsin kotiin ja koronatesti oli negatiivinen.  Nyt olen viikon ajan yrittänyt olla aika rauhassa ja keskittyä hoitelemaan keuhkokuumetta, johon määrätty hevoskuuri antibiootteja jatkuu vielä.

Perjantaipäivä ja viikonloppua odotellen kuluu tämä päivä, Einolle puuvillalangasta kutomani huppari taitaa valmistua, se onkin sitten varsinainen koronakaranteenihuppari.


Olen oppinut tämän reilun viiden viikon aikana.  Olen oppinut tulemaan toimeen itseni kanssa myös viikonloppuisin.  Se on ollut yksin jäätyäni vaikeaa, mutta nyt ei viikonvaihteet ahdista.  Hyvä niin.





Kuvassa muutama viikko sitten
ajankulua ja lohtuherkkua karanteeniin.

Ajatuksia maanantaina, 16.3.2015

 

Joko nyt on kevät?  Aurinkoisia päiviä on ollut monen monta ja pakkasöitä, kuten maaliskuussa kuuluu ollakin.
Lumet ovat huomaamattani sulaneet ja linnut laulavat innoissaan.
Miten olemme tähän tulleet?
Minun talveni on ollut suruverhon sisällä, olen tainnut toimia kuin robotti, aamusta iltaan, aina saman kaavan mukaan.

Mutta kun auringonsäteet alkoivat näyttäytyä, eikä aamuvarhaisellakaan
tarvinnut sytytellä valoja, minäkin havahduin ja ainakin pyrin jatkamaan elämää.

Minulla on ollut rakkaita läheisiä tukenani tänä aikana, molemmat lapset, serkut, veljet perheineen, ystävät, naapurit, ja juttutupalaiset...  En olisi osannut arvatakaan, että minulla on näin tiivis tukiverkosto, olen jopa saanut tutustua sukulaisiin, joiden olemassaolon olen tiennyt, mutten ole heitä tuntenut.

Erityisesti olen kiitollinen kaikille heille, jotka ovat rohkeasti ottaneet minuun yhteyttä soittamalla tai käymällä, kysyäkseen miten voin tai vain ollakseen kanssani, yhdessä on muisteltu Raimoa, yhteisiä hetkiä ja retkiä, yhdessä on katseltu eteenpäin tai on juteltu niitä näitä. Silläkin uhalla, että joutuvat lohduttelemaan itkevää, he ovat tulleet tykö tavalla tai toisella.

Jokainen  hetki toisen ihmisen kanssa on murentanut sitä valtavaa kivipaatta, joka on rintani päällä ollut niin, että  jatkuva, kamala ahdistus on ajoittain poissa yhä pidempiä ja pidempiä aikoja  ja vihansekainen ikävä on vähitellen muuttumassa kauniiksi kaipaukseksi.

Tiedän, koska olen tämän mennyt läpi ennenkin, että vielä tulee raskaita aikoja ja paljon itkua ja ikävää, mutta nyt tuntuu siltä, että sittenkin saatan selvitä tästä elämään.

Ajatuksia sunnuntaina, 11.1.2015

 

Kuluva vuosi alkoi järkyttävällä elämänmuutoksella.  Menetin parhaan ystäväni, puolisoni, aviomieheni, Raimoni.

Nyt juuri elämäni tuntuu raskaalta ja yksinäiseltä.  Tosin minulla on ollut seuraa joka päivä, mutta yhä harvemmin puhelin soi, ja kun olen tämän käynyt läpi ennenkin, pelkään, että viikon tai kahden päästä on hyvin hiljaista.
Surevaa lienee vaikea kohdata, mutta voin vakuuttaa, ettei minun kaltaiseni, itkeskelevän ja ikävöivän ihmisen ole myöskään helppo lähestyä ystäviään, tuttaviaan, ei edes läheisimpiään. Pelkään häiritseväni tai jopa tungettelevani, minun elämäni on muuttunut, ei heidän.

Käytännön järjestelyt antavat ajattelemisen aihetta, pitävät minua ehkä vähän järjissäni ja mukana arjessa, mutta toisaalta ahdistavat melkoisesti. 
Hautajaiset, muistotilaisuus, kantajat, hautapaikka, tarjottavat, keitä mukaan... Onneksi lähellä on omat lapset ja ystäväpappi, ihminen, jolta voin kysyä neuvoja ja joka selvästi välittää.

Toivon, että olen väärässä, toivon, että ystävät ja sukulaiset olisivat lähellä tästä eteenpäinkin, soittelisivat ja poikkeilisivat, ottaisivat mukaan retkille, elokuviin, konsertteihin, teatteriin, kysyisivät, mitä kuuluu.
                                         

Ajatuksia tapaninpäivänä 2014

Tuo tammikuinen kirjoitukseni nikkelimarkasta on sikäli "menneen talven lumia",  että viimeinkin,  joku aika sitten, sain takaisin nuo "lääkkeisiin" lainaamani rahat.  

Edellisestä kirjoittelusta on vierähtänyt lähes vuosi. Tänä aikana meille on tapahtunut melkoisesti, lähes pelkästään hyviä asioita.  Meille siis kuuluu hyvää.

Tänään minua ajatteluttaa se, mitä tarkoittaa hiljaisuus.
Se voi tarkoittaa rauhoittumista, ja siinä merkityksessä hiljaisuus onkin nautittavaa, voi kuunnella ajatuksiaan ja tutkiskella itseään.

Se voi myös tarkoittaa pakollista hiljaa oloa, sellaista, että ei ole seuraa, vaikka haluaisi, ja silloinhan hiljaisuus on ahdistavaa.

Joskus hiljaisuus voi olla ulkopuolelta tuleva toive tai vaatimus, ja siihen on tietenkin joku syy.  Vaatimuksen  esittäjä ei kuitenkaan ehkä aina huomaa, että se voi jäädä kalvamaan häntä itseään loppuelämäksi.  Eikä sitä, miten hän itse on tilanteeseen tullut.  Onko muiden oltava hiljaa, jotta oma, ei ehkä aina niin reilu toiminta, ei paljastu, vai mikä on taustalla, ellei asioita pystytä sopimaan?

Minä ainakaan en haluaisi  olla todistamassa tilannetta, jossa toinen ei ehdi pyytämään eikä toinen antamaan anteeksi.

 

Ajatuksia sunnuntaina, 5.1.2014

"Kyllä minä maksan sen nikkelimarkan...."  luvataan Tatu Pekkarisen sanoittamassa ja Georg Malmstenin säveltämässä rallissa.  Elämässä kuitenkaan ei aina mene ihan niin.  On  kovin helppoa pyytää kaverilta lainaksi jokunen kymppi, mutta niin kovin vaikeata tuntuu olevan takaisinmaksu.

Vippaajan pitää päästä hurvittelemaan, vaikka omat rahat
on loppu ja tilipäivään vielä aikaa, ja siksi pitää keksiä "pätevä" syy, ja mikä ikäihmiselle parempi ja tunteisiin vetoavampi selitys, kuin vakava sairaus.
Voi, miten loukkaavalta on tuntunut saada tietoa  lahjoista, ravintolasyömingeistä ja juomingeista kuin myös useammastakin rilluttelureissusta sinä aikana, kun itse on odottanut saavansa rahansa takaisin.  Mitä nyt muutama kymppi, tuhahtaa vippaaja, ottaen nokkiinsa kehoituksen takaisinmaksusta ja lähtee taas tuhlausretkilleen.

Kukaan ei taida olla muistanut kertoa tällaiselle, jo kuitenkin ihan oikeasti aikuiselle, toisen rahoilla juhlijalle, että sille tielle tulee pää. Pummia ei kukaan halua kaverikseen saati ystäväkseen.  Pankit ja pikavipit lienevät jo tulleet tiensä päähän.  On reilumpaa pyytää rahaa tuhlailevaan elämäntapaan, kuin lainata sitä ilman ajatustakaan takaisinmaksusta.  Ja erityisen raukkamaista mielestäni on valehdella sairauden olevan rahantarpeen syy.

Kuten arvata saattaa, olen luottanut väärään ihmiseen.  Kyse ei ole monesta kympistä, vaan kyse on periaatteesta.  Ei minullekaan raha taivaasta tule, vaan melko pienellä eläkkeellä on tultava toimeen, ja ihan itsekin olisin nuo kymppini mielelläni tuhlaillut.

Minun uskoani ihmisiin yleensä ei tuo mainittu tapaus ole horjuttanut eikä horjuta, toki olen ollut tietoinen ihmisen itsekkyydestä ja siitä, että on olemassa sellaisia henkilöitä, jotka eivät koskaan pääse omaa napaansa pitemmälle. Harmittaa vain.

"Elämä on ihanaa, jos sen oikein oivaltaa"
Näen kuitenkin paljon positiivisuutta ja valoa ympärilläni.  
Minulla on ihana perhe, kultainen mies ja kultaiset lapset, ystäviä, tuttavia ja hyviä naapureita. Minulla on kohtuullisesti terveyttä ja halua elää.