Ajatuksia maanantaina, 16.3.2015

 

Joko nyt on kevät?  Aurinkoisia päiviä on ollut monen monta ja pakkasöitä, kuten maaliskuussa kuuluu ollakin.
Lumet ovat huomaamattani sulaneet ja linnut laulavat innoissaan.
Miten olemme tähän tulleet?
Minun talveni on ollut suruverhon sisällä, olen tainnut toimia kuin robotti, aamusta iltaan, aina saman kaavan mukaan.

Mutta kun auringonsäteet alkoivat näyttäytyä, eikä aamuvarhaisellakaan
tarvinnut sytytellä valoja, minäkin havahduin ja ainakin pyrin jatkamaan elämää.

Minulla on ollut rakkaita läheisiä tukenani tänä aikana, molemmat lapset, serkut, veljet perheineen, ystävät, naapurit, ja juttutupalaiset...  En olisi osannut arvatakaan, että minulla on näin tiivis tukiverkosto, olen jopa saanut tutustua sukulaisiin, joiden olemassaolon olen tiennyt, mutten ole heitä tuntenut.

Erityisesti olen kiitollinen kaikille heille, jotka ovat rohkeasti ottaneet minuun yhteyttä soittamalla tai käymällä, kysyäkseen miten voin tai vain ollakseen kanssani, yhdessä on muisteltu Raimoa, yhteisiä hetkiä ja retkiä, yhdessä on katseltu eteenpäin tai on juteltu niitä näitä. Silläkin uhalla, että joutuvat lohduttelemaan itkevää, he ovat tulleet tykö tavalla tai toisella.

Jokainen  hetki toisen ihmisen kanssa on murentanut sitä valtavaa kivipaatta, joka on rintani päällä ollut niin, että  jatkuva, kamala ahdistus on ajoittain poissa yhä pidempiä ja pidempiä aikoja  ja vihansekainen ikävä on vähitellen muuttumassa kauniiksi kaipaukseksi.

Tiedän, koska olen tämän mennyt läpi ennenkin, että vielä tulee raskaita aikoja ja paljon itkua ja ikävää, mutta nyt tuntuu siltä, että sittenkin saatan selvitä tästä elämään.