Ympärillä pimeys, en pidä tästä, aina pimeätä -vuodenajasta. Tuntuu, etten oikein saa mitään aikaiseksi ja että minusta piti syntyä karhu, joka vetäytyy unilleen kunnes uusi kevät koittaa.
Ensi viikonloppuna vietetään pyhäinpäivää ja Amerikasta tullutta Halloweenia.
Pyhäinpäivä on minusta aina ollut hiukan outo kirkkopyhä, kaikkien pyhien päivä, kun meidän protestanttisessa kirkossamme ei kai ole pyhimyksiä, ja toisaalta kuolleiden läheisten muistopäivä. Minulta on kuollut jo melkomoinen joukko läheisiä, vanhemmat, oma lapsi, ensimmäinen puoliso, mutta en osaa enkä edes halua merkitä kalenteriin päivää, jolloin minun kuuluu heitä muistaa.
Lastani ja äitiäni muistan eri tavoin kuin muita, he kumpikin olivat minun omiani, vaikkakin täysin eri tavoin.
Toissapäivänä äiti olisi täyttänyt 81 vuotta, jos eläisi. Häneltä sain paitsi elämän, myös eväät siihen, ja vaikka hän on ollut poissa jo viisi vuotta, hän on läsnä joka päivä arjessani.
Esikoistani, poikalasta, en koskaan saanut oppia masun ulkopuolella tuntemaan. Ja ensimmäinen puolisoni, lasteni isä, hänestä muistuttavat Petri ja Terhi, näen heissä kummassakin palan isäänsä, toinen kävelee juuri samalla tavalla ja toisen piirteissä on paljon isältä saatua. Molemmat lapset ovat myös musikaalisia, kutan isänsä.
Pyhäinpäivänäkin yritän muistaa eläviä lähimmäisiä; miten se Irma-äiti niin usein osuvasti opettikaan, älä tuo kukkia haudalleni, en tiedä niistä enää.
No sitten se pelottelun ja kauhun juhla, halloween, miten ihmeessä se onkin vallannut paikkansa viime vuosina. Minun puolestani sitä viettäkööt he, jotka haluavat, kunhan minun ei tarvitse karkkeja eikä kepposia pohtia. Mietin vain, että meidän omassa kulttuurissammekin olisi esiinnostamisen arvoisia juhlia. Voisimmehan vaikkapa Kalevalan henkilöihin ja tapahtumiin sijoittaa juhlan ja vaikkapa talviriehan aiheita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti