Ajatuksia vuoden 2010 toiseksi viimeisenä päivänä

Muistan "pikkukoululaisena" kummastelleeni mitä ihmettä tarkoittaa, kun lauloimme heleillä lapsenäänillämme "Vuosi vanha vaipui hautaan iloineen ja murheineen". Eihän tuollaisia sanoja voinut 7-8 vuotiaan elämänkokemuksella ymmärtää. Enkä totta puhuen oikeastaan ymmärrä vielä tälläkään eletyllä elämällä. Eiväthän ne ilot ja murheet, joita päivittäin koemme, vuodenvaihteessa mitenkään vaivu hautaan tai katoa.
Jotkut asiat haluaisimme poistaa tai ainakin muuttaa, se vain on mahdotonta, ja joitakin toisia asioita mielellämme vaikka lisäisimme kokemusten kirjavaan pussiin.

Tässä vaiheessa vuotta sitä katselee taaksepäin miettien tuliko tehdyksi oikein ja tuliko korjattua ne virheet, jotka oli mahdollisia korjata, on ikäänkuin tilinpäätöksen aika tältä tilikaudelta, niin kliseeltä kuin se kuulostaakin. Ylihuomenna sitten voi aloittaa uuden sivun tilikirjassa ja toivoa, että se olisi suotuisa tai ainakin kohtuullinen.

Kulunut vuosi on ollut kohtalaisen hyvä, ainakin hyvillä mielin sitä muistelen. Iän mukanaan tuomaa kremppaa on jonkun verran ollut, niiden vastapainona monia iloisia ja hyviä hetkiä, tapahtumia ja asioita.
Hyviä asioita ovat olleet mm.koti ja perhe, rakas mies ja mukavat mukulat sekä ystävät, työ ja työkaverit, pikkumatkat ja muut arjesta irroittautumiset kuin myös teatteri- ja konserttielämykset sekä kohtalainen terveys ja työkyky. Näillä eväillä sitä vaihdetaan uuteen ja toivotaan kaikenlaista.

Minä toivoisin itselleni hiukan lisää kärsivällisyyttä ja taitoa "olla vain".

Kaikille maailman ihmisille, erityisesti valtaa pitäville ja lakeja säätäville, toivoisin paljon lisää suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä toisin ajattelevia ja toimivia kohtaan. SingOut-laulun sanoin "jos useammat antaisivat toisille arvoa, niin oisi meistä harvemmat huolena ja monet auttajina"

Läheisilleni ja ystävilleni toivon kaikkea mahdollista hyvää ja että elämä kuljettaisi itse kutakin sellaiseen suuntaan, ettei tarvitsisi paljon pakitella eikä tehdä U-käännöksiä.

ajatuksia marraskuun viimeisenä 2010

Viimeisen kerran sitä ja viimeisen kerran tätä. Aika usein, viimeksi tänään, huokaisin syvään, onneksi ei ikinä enää.

Olin lasten, 18 kpl 9-vuotiaita, kanssa uimahallissa. Olemme jo kolmannella luokalla ja rutinoituneita bussimatkustajia, mutta niin vain tänään kävi, että jostain syystä kummallinen levottomuus valtasi lähes koko poppoon jo ensimmäisellä bussimatkaneljänneksellä. Minä yritin käyttää lieviä auktoriteettikonstejani, noloa katsetta, joka saa lapsen toivomaan reikää lattiaan, sekä vetoamista kanssamatkustajien oikeuteen matkustaa linja-autossa ihan rauhassa. Huonolla menestyksellä. Sitten itse uintitapahtumassa 2 nuorta uinninopettajaa yritti selittää rauhallisten käsivetojen merkitystä uinnin nopeuttajana, siellähän ne neuvot valuivar kirjaimellisesti kuin vesi "hanhen" selästä. Kun oli puolitoista tuntia uitu ja saunottu, tarvitsi enää löytää yksi pipo ja parit hanskat ennen paluumatkalle lähtöä.
Koululla sitten nuo kullannuput ihan kirkkain silmin kysyivät enkö lähtisi heidän kanssa vaikka joku ilta uikkuun (suom. uimahalliin), kun äiti ja isi ei lähde. No en lähde minäkään, se on saletti, toki yritin asian muotoilla, ettei ope voi ottaa sellaista vastuuta, nämä liikuntaviraston uinninopetukset ovat opetussuunnitelmaan kuuluvia, ja siten eri asia. Tänää tein siis tämän syksyn toisen reissun eikä niitä enää tälle lukuvuodelle meidän luokalle liikene.

Edessä on myös viimeinen koulujouluni, vuonna -58 ne aloitin, joten 53 niitä kertynee plakkariin. Haluan valmistaa ja valmistankin oppilaitteni kanssa ohjelman, joka jää sekä lasten että vanhempien mieleen. Ohjaan kauniin yksinkertaisen enkeleiden kynttiläkulkueen (eläköön LED-kynttilät!), jonka enkelit vuorotellen ulkoa lukevat jouluevankeliumin. Siinä kohdassa, missä "pääenkeli" yleensä lausuu kunniaa, koko juhlayleisö nousee kynttilähämärässä salissa laulamaan jouluvirren. Ei pahvisiipiä, ainoastaan valkeat puvut ja kultanauhat otsalla, ei paimenia kylpytakeissa, ei Joosefia, ei edes seimeä eikä lampaita, mutta Maria kylläkin, enkeleiden keskellä nukkevauva kapalossa sylissä lausuu pätkän Eino Leinon Marjatan laulua Kas, mikä kajastus päälläni päilyy?...
Kulkueen aikana musiikkina soi Kuului laulu enkelten sekä tullessa, että poistuttaessa.

Viimeiset luokan ja kotiväen pikkujoulut ovat ensi keskiviikkona, tällä kertaa myös mummut ja vaarit on kutsuttu mukaan, joten tuona iltana koulumme ruokala on täynnä mukavaa väkeä.

Viimeiset arviointikeskustelut alkavat torstaina ja jatkuvat aina tammikuulle.

Vaikka tässä nyt vähän turhankin haikeana pohdiskelen viimeisiä juttuja, en varmaankaan niitä tule ensi vuonna kaipaamaan, aikansa kutakin. 37 vuoden työrupeama on tarpeeksi, vaikka kuinka lapsista tykkään. Nyt jo nenässä tuoksuu seuraavan joulunalusen rauhallinen aamukahvihetki, ei kiirettä minnekään, ei tiukkaa aikataulua eikä ole pakko lähteä yhtään minnekään.

Ajatuksia torstaina, 21.10.2010

Lähes kaksi kuukautta on kulunut ajatuksitta!
No, ei sentään, en minä ajattelemasta ole lakannut, en vain ole saanut hajatelmiani kirjoitettavaan muotoon.

Ajatuksia lauantaina, 28.8.2010

"Naurakaamme sydämen kyllyydestä ja saamme enemmän vuosia elämäämme. Kun vielä opimme nauramaan itsellemme, saamme enemmän elämää vuosiimme."
Tuo varmastikin pitää paikkansa, sillä nauraessamme meillä useimmiten on lähellämme muita ihmisiä, perhettä, ystäviä, työkavereita, naapureita, jumpparyhmän jäseniä tai työmatkabussin kanssakulkijoita.
Toisten ihmisten läsnäolo elämässä on voimauttava tekijä, ja sen takia meidän, myös minun, pitäisi kulkea silmät ja korvat auki huomaamaan ihmisen yksinäisyys. Hymy, hyvän päivän toivotus tai kahvihetki lähikahvilassa saattaa auttaa yksinäistä pärjäämään eteenpäin.

Vuoden kierrossa olemme taas kypsyyden ajassa. Harvinaisen lämpimän ja ihanan kesän jälkeen on sadonkorjuun aika. Mitä minulle kesästä jäi "laaariin"?
Tältä kesältä sain kosolti hyvää mieltä, paljon aikaa ystäviltä, lepoakin olisi ollut tarjolla jopa enemmän kuin tohdin käyttää. Toki kurjiakin asioita taisi olla, mutta onnekseni en niitä enää muista, aktiivinen unohtaminen siis toimii vielä.

Uusi lukuvuosi on hyvässä vauhdissa ja työ tuntuu ainakin vielä ihan mukavalta. Tietynlainen leppoisuus saattaa olla tämän lukuvuoden teemani, en enää aio ottaa ihan kaikkia byrokraattisia hallintoon kuuluvia juttuja kovin vakavasti, vaan olen ajatellut suunnata kaikki työhön laittamani voimat lapsiin, oppilaisiin ja heidän oppimiseensa ja hyvään oloonsa, jääköön tilastoinnit, moninkertaiset tiedottamiset ja kyselyt. Koetan nauttia työstä, josta olen aina tykännyt, tänä viimeisenä lukuvuotenani niin, ettei minun tarvitse vanhana harmitella väärää ammatinvalintaa:).

Ajatuksia sunnuntaina, 1.8.2010

Takaisin kotona!

Mukava ja rento matka Liettuaan, Vilnaan, on takana ja hyvä oli taas tulla kotiin. On se kummallista, että silloin tällöin täytyy lähteä pois päästäkseen kotiin takaisin.
Vilna oli sekä Raimolle, että minulle uusi kokemus ja ainakin näin kesäaikaan viehättävä kaupunki. Vanha kaupunki oli kohtalaisen iso ja täynnä elämää, kaikkialla saneerattiin ja restauroitiin - kirkkoja. Minua hiukan ihmetytti, miksi kaikki kirkot pitää saada nopeasti kuntoon, ihmisten asumistasolla ei niinkään näyttänyt olevan väliä. No, minulla nyt on siitä oma ajatukseni, mutta olkoon.
Niitä kirkkoja Vilnassa oli paljon, joka korttelissa taisi olla ainakin yksi, huoneemme ikkunastakin näkyi kaksi. Pääuskonto Liettuassa on katolisuus, mutta myös joku ortodoksinen kirkko nähtiin ja opaskirjan mukaan siellä on myös ekumeeninen ja luterilainen kirkko.

Kuljimme viiden päivän aikana ympäri kaupunkia busseilla ja "rollikoilla", trolley-busseilla, jollaisia Tampereellakin lapsuudessani oli. Nämä kivat retkemme olivat joskus aikamoisia seikkailuja, kun emme yhtään tienneet, minne bussi kuljetti. No, aina päästiin kunnialla hotelliin.
Tulihan yksi mahtava ostoskeskuskin katsastettua, se vaikutti moninkertaisesti IdeaParkin kokoiselta, kahvi ja leivokset siellä nautittiin, mitään kotiin tuotavaa ei näkynyt. Baakelsit sen sijaan, ihan niin kuin muuallakin baltiassa olivat herkullisia ja edullisia, lattekupillisen hinnalla saattoi saada parikin kakunpalaa tai leivosta. Tavallista kahvia en siellä pystynyt juomaan, oli se niin vahvaa ainetta.
Ilmat olivat kohtuulliset, helleaalto tosin oli sielläkin, ja usein oli otsa hiestä märkänä, mutta ei sentään lähes 38 astetta, kuten Suomessa oli ollut poissaollessamme.

Mikä aasinsilta keleihin! Kotipiha näyttikin hirmuhelteen jäljiltä erityisen kuivalta, nurmikko on entisestään ruskettunut, purkeissa ja amppeleissa olevat kesäkukat ovat janosta nuutuneita ja perennat kukkivat nopeasti ja pienin kukinnoin.
Tänä vuonna helteistä tykkäävät ovat saaneet Suomessakin nauttia lämmöstä ja auringosta, hyvä niin, pian taas sateet ja viimat riepottelevat, mutta niin kauan nautitaan tästä kun voidaan.
Minä kyllä itse haen sen katveen ja vilpoisimman paikan.

Lomaa on jäljellä reilu viikko ja vielä on "herkkua" tiedossa, Chydeniuksen laulustudio VII Tampereen teatterikesässä samoin kuin Kaisa Korhosen ja Aulikki Oksasen Sileäksi vasten sydäntä. Näihin on liput hommattu jo huhtikuussa. Teatterikesässä olisi taas paljon nähtävää ja kuultavaa, mutta aika ja rahapussi panevat jarruja rattaisiin. Chydeä en jätä niin kauan, kuin hän ja minä jaksamme Keskustorin ohjelmatelttaan mennä. Yhden kerran jäi väliin, kun ei saaatu lippuja, sen jälkeen olen pitänyt huolen siitä, että liput on varattu heti, kun voi.

Töiden aloittaminenkin tuntuu ihan kivalta, se on nyt sitten edessä viimeinen syyslukukausi (kai), niin kauan sanon kai, kunnes eläke on haettu ja eläkepäätös kädessä :). Jatkan saman luokan kanssa, jonka kanssa kaksi vuotta sitten aloitin, joku haasteellinen oppilas sinne on toisesta koulusta siirtymässä, mutta hänelle en suo vielä ajatustakaan, vasta sitten, kun olemme tavanneet ja tutustumme toisiimme ja toistemme tapoihin.
Tänään muistan, että kesää on vielä jäljellä, ja että koulua ajattelen vasta sitten kun se alkaa.

Ajatuksia perjantaina, 16.7.2010

Kesä jatkuu, kesä. Laiskottaa.
Tämä heinäkuinen helleviikko on kulunut lähes kokonaan sisätiloissa. Osittain se johtuu kuumuudesta, mutta talvella ja alkukesästä syömäni kovat antibioottikuurit tekivät sen, että ihoni ei kestä aurinkoa. Toki pieniä aikoja olen voinut olla ulkosalla hyvien aurinkovoiteiden ansiosta.

Keskiviikkona täällä Tampereella ja ympäristössä oli mahtava ukonilma, meilläkin se oli ihan "päällä" ja sai minut pelkäämään. Luonnonvoimat kun ovat vielä sellaiset, että eivät juurikaan kysele mitä me halutaan. Niiden rinnalla ihminen keksintöineen on melkoisen pieni.
Rankkasade ja ukkonen laskivat lämpötilaa muutamalla asteella ja kun eilen illalla ja viime yönä vielä sateli hyvän aikaa, luonto varmasti hiukan virkistyi. Yö olikin jo viileämpi saimme nukuttua hikoilematta hyvät yöunet.

Olen sentään saanut haettua ja perattua mansikat talveksi pakkaseen, tein sen ennen sateita, hyvän sään aikana, sain kuivat ja kiinteät marjat. Eipä noita enää kahdelta aikuiselta montaa litraa talven mittaan kulu, mutta mukava niillä silloin tällöin on herkutella.

Sain mielenkiintoisen sähköpostin todennäköisen pikkuserkkuni mieheltä USAsta. Olen haeskellut tätä 60-luvulla tapaamanikin Elainea jo pidemmän aikaa, kunnes googlettamalla löysin sivun torontolaisesta -70-luvun nuorisoteatteriryhmästä , jonka jäsen Elaine oli. Siellä oli myös kuva, josta olin tunnistavinani äitini puoleisen suvun piirteitä, ja viesti kyseisen Elainen mieheltä. No minä lähettelin tälle miehelle e-mailia ja luulin löytäneeni hänet facebookistakin. Viimein nyt sain vastauksen ja perinteisen postiosoitteen, mihin kirjoittaa ja ottaa yhteyttä.
Ja nyt minä en oikein tiedä, mitä kirjoittaisin, kuulumisia itsestäni vai koko suvusta ja miten paljon. Suomeksi sanat eivät minulta ehkä loppuisi, mutta suomea tämä pikkuserkku ei osaa, ja minun kouluenglantini on vähän yksitoikkoista, etten sanoisi vivahteetonta. No, ehkä vaan alan kirjoittaa ja luotan siihen, että kyllä hän ymmärtää ja osaa lukea rivien välitkin.
Mielenkiintoista joka tapauksessa. Meidän äitimme siis olivat serkuksia ja me olemme samanikäisiä, nyt siis jo "akkoja". Tiedä millainen sukulais-ystävyyssuhde tästä kehkeytyy.

Ajatuksia perjantaina, 9.7.2010

Runsas vuosi sitten, kun aloin näitä ajatuksiani kirjoitella, se oli useimmiten perjantaisin. Nyt tuntuu, että kirjoittamiseni on samojen asioiden toistoa, oli viikonpäivä mikä tahansa. Ehkä en vaan ihan sisimpiä ajatuksiani ja tuntojani rohkene panna paperille = naputella blogiin.
Keskiviikko ja singoutilaisten kesäkohtaaminen Kaivopuiston Karusellissa (Carusel-kahvila) nosti jälleen kerran niin lämpimiä tuntoja ja muistoja pintaan yli 40 vuoden takaa. Tällä kertaa tapaamiseemme löysivät myös ulkomailla asuva , mutta Helsingissä lomailemassa ollut Maarit sekä työkiireiltänsä mukaan ennättänyt Leo ja tietenkin Sami, joka oli kaukomailta täällä lomalla ja toivoi tapaavansa ystäviä. Vakinaisempia yhteydenpitäjiä oli mukana n. vakiomäärä. Ja jokusen tiedän olleen hengessä mukana.
Tällä kertaa emme laulaneet emmekä katselleet vanhoja valokuvia, vaan elimme enemmänkin tätä päivää, kertoillen kuulumisia; lapsia, töitä, uraa, tulevaisuutta jne. Tällaista juuri olin kaivannutkin.
On hieno asia, että olemme "löytäneet" toisemme uudestaan. Aina ei tarvitse olla kahlittuna menneisiin, vaan voimme luoda uusia tapoja yhteydenpitoon ja tapaamisiin. Seuraavaa kertaa yllytettiin Leenaa järjestämään Forssaan, sielläkin elää kaksi meistä SingOutSenioreista.

Katselen tätä kirjoittaessani ulos, on lämmintä, mutta pilvipouta antaa niin minulle, kuin muullekin elolliselle tilaisuuden huokaista. Aurinko on paahtanut monta viikkoa lähes pilvettömältä taivaalta, onhan se ihanaa kesää, mutta melkoisen väsyttävää, ja luonto kaipaa sadetta, ei mitään rankkasadetta, jonka vesi valuu saman tien viemäreihin, vaan hiljaista, rauhoittavaa, kesäsadetta, joka virkistää sekä kasvit, että mielet.

Minulla on lomaa jäljellä vielä n. kuukauden päivät. Hiukan ajatteluttaa ensi lukuvuosi, joka kaiketi on viimeiseni koulussa. Edellisen eläkeuudistuksen voimaan tullessa, olin ollut jo niin kauan opettajana, että minulla oli mahdollisuus valita, joko 63v ja 8kk tai ns. ammatillinen eläkeikä, 60v. Minä tei valinnan aikoinaan 60 vuoteen, uskon, että tekisi samoin vieläkin, joten ensi keväänä kun tuo täyttyy, virkavuosia on kertynyt 37 ja se riittänee. Sitten saavat minunkin tilallani puhaltaa jo uudet tuulet. Voi olla, että vuosi on haikea, pitänee yrittää nauttia siitä kaikin tavoin.

Ensi viikolla, Porvoossa pidettävien Peltolan suvun "baalien" jälkeeen, pitäisi mennä "kurkkimaan" metsiin. Mustikat, nuo supermarjat, alkavat jo kypsyä ja jokunen litra niitä olisi mukava ihan itse poimia piirakkaan ja säilöönkin.

Ajatuksia maanantaina, 5.7.2010

Hellettä,
nyt on maassa helleaalto ja auringonpalvojat saavat nauttia sydämensä kyllyydestä. Minä haeskelen varjoa, ennen juhannusta syömieni antibioottien ja niistä aiheutuneiden allergisten reaktioiden takia (oma diagnoosini) käsivarteni ovat niin kurjassa kunnossa, etteivät tykkää auringosta. Olen tosin tänään menossa juttelemaan lääkäritädin kanssa, miten niitä pitäisi hoidella.

Eilen uhmasin aurinkoa ja menin aamuvarhain läheiselle matonpesupaikalle kuuraamaan 5 pitkää käytävämattoa, oli muuten "naisen työ" näinkin vanhalta akalta, mutta se kannatti, pesupaikalla matot mankeloituani liiasta vedestä, sain ne kotipihassa kuiviksi muutamassa tunnissa. Nyt on hyvä mieli ja selkä kipeä :).

Ylihuomenna aion tehdä pikaretken Helsinkiin tapaamaan SingOut-ystäviäni kevyessä kesäkekkeri -hengessä.

Ja viikonloppuna on luvassa Bisibaalit, Peltolan suvun kantaäidin, Hulda-mamman tapaan on Porvoon Brankkarilla järjestetty kemut. Tosin nämä pippalot taitavat olla enemmänkin sukujuhlat nyyttikestiperiaattella, mutta kootaan tietoa menneistä ja nykuisistä suvun ihmisistä.
Viime viikolla laadin jo sukutaulun, johon toivon nyt saavani täydennystä, Viktor ja Hulda Peltolasta lähtien 6. polvi alkaa jo olla aikuistumassa.
Äsken laitoin ruisleipätaikinan alulle, juuri on käymässä, aion näet koettaa perunalimppua, tuota herkkua, josta tämä Hulda on ollut aikanaan maakunnan kuulu, valmistaa. Kenelläkään vaan ei ole reseptiä tuohon leipään enkä minä ole sitä edes maistanut, mutta hulluuksissani päätin kokeilla josko hämäläinen perunalimppumaku yhtään sivuaisi itäuusimaalaista. Tällaiset kokeilut ovat minun seikkailujani, syödään itse, jois en kehtaa Bisibaaleihin viedä.

Varokaa ihmiset itseänne polttamasta, mutta muistakaa nauttia kesästä, sen kaikista ihmeistä, mitä ne sitten itse kullekin ovatkaan, minulle tuoreet mansikat, herneet ja vihannekset sekä tietenkin uudet perunat tuovat veden kielelle.

Ajatuksia 21.6.2010

Kesäpäivänseisaus, se tarkoittaa, että juuri tänään on Suomessa päivä pisimmillään ja ns. yötön yö.
Kun olin lapsi, täältä "etelästä" matkustettiin Aavasaksalle ihailemaan yöllistä aurinkonäkyä. Aavasaksa taitaa olla eteläisin paikka, missä aurinko näkyy läpi yön, jos on näkyäkseen. Nykyään taidetaan mieluummin matkustaa etelään ihailemaan pimeitä, samettisia öitä.

Minulle riittää, kun saan katsella tätä sanoinkuvaamatonta vehreyttä ja vihreyttä, jonka suomalainen luonto juuri nyt meille tarjoaa.
Olimme viikonloppuretkellä Helsingissä ja Porvoossa ja onnekseni minun ei tarvinnut ajaa autoa, tienvarsien kukkaloisto puiden moninaisen vihreyden kanssa naulitsivat katseeni pois tiestä ja liikenteestä.
Tiepengerrysten lupiineista, noista vieraskasveista ollaan vihaisia, mutta kauniitahan ne juuri nyt kukkaloistossaan ovat, samoin hennon vaaleina huojuvat koiranputkien kukintohunnut, valko- ja puna-apilat, tervakukka ja ailakki, päivänkakkaroista, kurjenpolvista ja harakankelloista puhumattakaan.
On se luonto ihmeellinen puutarhuri, miten se osaakaan, matalat edessä ja korkeammat takana ja värit sointuvat keskenään aina niin täydellisen kauniisti. Voi, kunpa osaisin maalata nuo ihanat näyt, minun keinoni on vain tallentaa ne muistiini ja yrittää kaivella niitä sieltä sitten syksyn ja talven harmaina hetkinä mieleni ylennykseksi.

Helsingissä, Espoossa ja Porvoossa vietimme mukavan viikonlopun Raimon syntymäpäivän ja ystävien tapaamisen merkeissä. Meillä oli perjantaina oikein kiva ilta, kiitokset Marinalle ja Heipalle. Ja lauantaina menimme sitten Porvooseen, oli oikein asiaakin, Raimon läheisten haudat laitettiin "kesäkuntoon" ja Marina, joka oli kanssamme, oli varustanut mukaan ihanan piknikkorin suolaisine ja makeine herkkuineen. Marina tuntuu osaavan yllätykset eikä säästele vaivojaan ilahduttaakseen ystäviä. Voi miten virkistävä tapaamisemme taas oli!

Tänään pitäisi alkaa pihan juhlakuntoon laittaminen keskikesän suurta juhlaa varten. Tarkoituksemme on viettää juhannusta kotosalla, ja hyvien ilmojen sattuessa on mukavampi olla ulkona, kun pihakin on tiptop. Eipä tuo piha onneksi suurensuuri ole, mutta rivitalon pihaksi iso kuitenkin. Tykkään, että kukkapenkit ovat puhtaat rikkakasveista ja että penkkien reunat erottuvat nurmikosta. Kitkemistä siis riittää ihan tarpeeksi.

Ajatuksia 6.6.2010

Kesä tulee, ihanaa! (Lauri Viita) Oikeastaan kesä on Pirkanmaalla jo harvinaisen pitkällä, omenapuut ovat kukkansa kukkineet, sireenit ovat kukkineet jo pari viikkoa, pihlajat lähes yhtä kauan, kielot, nuo juhannuskukat ovat parhaimmillaan ja teiden varsia koristavat lupiinit värikylläisyydellään. Eilen lauloimme koulussa suvivirren, jaoimme stipendejä ja hyvän toveruuden kilvan palkintoja. Open mieli viipyy vielä hetken lapsissa. Tänään lapset ovat usein niin kovilla, että pienten ihmisten pienet päät eivät sitä tahdo kestää. Muutaman päivän päästä osaan irrottaa työstä (ainakin niin toivon). Ainakin tänään minun on mentävä vielä koululle, on haettava "pelakuut" kesäksi kotiin. Niitä on kohtalaisen paljon ja ne ovat kohtalaisen suuria :). Omat lomasuunnitelmat ovat vielä tekemättä, eletään vähän päivä kerrallaan ja tehdään mitä huvittaa. En ole oikeastaan koskaan ottanut lomapaineita, stressiä on ollut silti ihan riittävästi. Yritän nauttia jokaisesta hetkestä, kuten jo eläkkeellä oleva kollegani on kuulemma sanonut, sillä ennen kuin huomaammekaan, olemme taas työssä. Ensi lukuvuonna minulla on 3. luokka, joka on pääosin entinen porukkani, joitakin lähtee pois, kuka musiikkiluokalle ja kuka kielivalinnan takia, joku on muuttanut toiselle paikkakunnallekin, ja joitakin tulee joukkoomme. Olemme kuitenkin tuttuja keskenämme, joten työ lähtee varmasti sujumaan ilman isoja kitkoja - mutta mitäs siitä, sehän on vasta reilun 2kk:n päästä.

Ajatuksia äitienpäivänä, 9.5.2010

Muistan ja ajattelen tänään erityisesti omaa äitiäni, Irmaa, joka ei ole enää kuutena äitienpäivänä ollut kanssamme.

Osasinkohan koskaan oikein näyttää rakkauttani, kiitollisuuttani ja arvostustani hänelle? Ellen osannut, hän sen tiesi, koska hän oli äiti ja äideillä on ihan oma juttu, äidinvaisto.

Niitä askelia, jotka Irma-äiti joutui elämässään kulkemaan, monikaan meistä nykyäideistä ei kulkisi, ja kiitos mm.Irman yhteiskunnallisen toiminnan, ei meidän edes tarvitse.

Äitini kaltaiset valveutuneet naiset ja miehet toimivat aikanaan niin, että heidän lapsillaan ja lastensa lapsilla on melkoinen tukiverkko huonojenkin päivien varalla, meidän tehtävämme olisi nyt huolehtia siitä, että se on edelleen nuoremmillakin sukupolvilla.

Ajattelen myös nuorisoani, omia lapsiani, noita elämäni aarteita. Heille olen pyrkinyt antamaan rakennuspuut, nyt heidän on aika rakentaa omaa elämäänsä, ja osoittamaan polkuja, jotka johdattavat tielle, jota kulkea eteenpäin, nyt heidän on aika löytää se tie.

Ja ajattelen sitä poikaani, joka 28 vuotta sitten syntyi tähän maailmaan kohtuuni menehtyneenä, hänelläkin on aina paikka sydämessäni.

Äitienpäivä toukokuun toisena sunnuntaina on vähän ahdistava. Tietenkin ihan lapsena sitä osasi aidosti laulaa luikauttaa "Maan päällä paikka yksi on.." ja ojentaa vuokkokimpun, jos joku aikuinen oli kaupunkilaistytön vienyt metsään niitä poimimaan, Amurissa ei vuokkoja kasvanut.

Ja löytyihän sieltä äidin piironginlaatikosta kaikki kortitkin aina syntymäkeväästäni asti. Myöhemmin sitten tuli tämä kaupallinen maailma tutuksi ja lahjan hankkimisen vaikeus, sitä kun kuvitteli, että lahjan rahallinen arvo olisi jonkinlainen mittari. Hyvin mainosmiehet siis onnistuivat jo -60-luvulla.

Vasta oma äitiyteni avasi silmäni tässäkin asiassa.

Äitienpäivän arvo ei ole tavarassa eikä timanteissa, se on ajatuksissa.

Tänään saan molemmat lapseni luokseni ja se on mukavaa, syödä ja kahvitella ja jutella kaikki yhdessä, mutta mainiosti ovat kuluneet nekin päivät, jolloin toinen tai molemmat ovat olleet muualla, tiedän, että samalla tavalla, kuin he ovat minun omiani ja aina mukanani, niin minäkin olen heidän mielissään ja sydämissään.

AJATUKSIA KESKIVIIKKONA, 14.4.10

Hieno viikko, viikonloppuna oltiin Turun seudulla, ystävien luona Raisiossa, Turussa ja poikettiinpa Naantalissakin.

Raision Sirkka ja Risto ovat aina yhtä pirtsakoita ja reippaita, kovasti jo suunnittelivat Kemiöön kesämökille muuttoa ja tuntuivat nauttivan ajatuksesta: 1/2 vuotta maaseudulla, lähellä merta ja kalansaaliita. Tässäpä aasinsilta kainuulaiseen lohikukkoon. Sirkka, "keinoemoni" opiskeluajaltani oli tehnyt meille kotiinviemiseksi avokukon lohesta, kiitos, hyvää oli, mikään ei kuitenkaan voita Sirkan oikeaa ahvenkukkoa! (paitsi oma lanttukukko, joka haahuilee lähellä kärkisijaa :)). Ahvenat vaan ovat kuulemma olleet tavoittamattomissa.

Sunnuntaina kotiin palatessamme huomasin täälläkin tienvarret täynnään pieniä keltaisia kevätaurinkoja, leskenlehdet, nuo luontokevään airueet, olivat taas puskeneet itsensä läpi kuolleen ruohon ja syksyisten lehtien vielä lähes jäisestä maasta. Ihanaa, rakastan teitä leskenlehdet, saattte minut muuttumaan kesäpirjoksi. Mieli keventyy kummasti ja vielä kuin ihmeen kaupalla jostain löytyy tarmoa töissäkin: on eskari-iltaa, vappujuttua, äitienpäivää, kouluun tutustumista kevätjuhlien tekoa ym kaiken sen normaalin koulutyön ohessa. Seitsemän ja puoli viikkoa ja pääsemme sekä lapset, että minä "kirmaamaan" (varsinkin minä) kesälaitumille.

Muistan hyvin vuosi sitten ylistäneeni valon ja varjon leikkejä, enkä malta niitä nytkään ohittaa. Se on jotain sellaista, mitä ei muualla maailmassa koe, pitkän, synkän ja pimeän jälkeen valo suorastaan hukuttaa meidät syleillessään kaikkia sukupuoleen tai ikään tai säätyyn katsomatta.

Ajatuksia perjantaina, 19.3.10

Liputuspäivä!

Tasa-arvon ja Minna Canthin päivä.

Minna Canth on ainoa nainen, joka on päässyt "suurmiestemme" seuraan liputettavien joukkoon.

Minna Canth oli todellinen yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka ymmärsi aikakautensa hädän sekä mm. naisen, köyhän, sairaan jne. aseman.

Minuun eniten häneltä lukemistani teoksista on vaikuttanut Työmiehen vaimo. Tästä on nähty myös elokuva sekä Sirkku Peltolan jokunen vuosi sitten Tampereen Työväen Teatterille musikaaliksi kirjoittama ja ohjaama Suruttomat.

Minkähän takia muuten onkin niin, että vasta kolme vuotta sitten nostettiin lippu salkoon naisen kunniaksi ja muistoksi?

Olisihan meillä yhteiskunnallisesti merkittäviä naisia muitakin, mieleeni tulee esim. Miina Sillanpää.

Onneksi tänä vuonna sentään julkaistiin postimerkkisarja suomalaisista vaikuttajanaisista.

Kostean harmaa kevättalven päivä, eilinen myteri ja huono keli on muuttunut kuraksi ja loskaksi. Tämäkin kuitenkin lupailee kevään etenemistä. Eikös sitä sanotakin, että uusi lumi on vanhan lumen surma.

Ajatuksia keskellä viikkoa, 10.3.10

Kevättä ilmassa! Ihanaa! Lumi sulaa silmissä, räystäät tippuu, katuojat juoksee ja kaikki muut hullunkuriset sanonnat pitävät pikapuoliin paikkansa.
Totisesti tänään on sulanut, töistä tullessa oli kotikatua suorastaan hankala kävellä, kun eilen vielä kovassa lumi- ja jääpeitteessä oleva katu oli paksua, puuterimaista kosteaa sohjoa.

Kolme työpäivää takana ja hyvältä tuntuu. Leikkauksen jälkeinen loma oli varmasti tarpeen ja talviloma antoi tilaisuuden rentoutua, nyt sitten "täysillä" kevään koitoksiin. Minun työssäni kevätlukukauden loppu sisältää aina paljon ensi lukuvuoden suunnittelua, oppikirjoja, koulutarvikkeita ja ennen kaikkea oppilasryhmiä, tuntikehyksiä, vuosiviikkotunteja, opetusvelvollisuuksia jne. jne.

Viime viikonloppuna teimme "talvilomamatkan" etelään, Helsinkiin ja Porvooseen, irtaannuimme muutamaksi päiväksi kotoa ja Raimon töistä, jotta saatoimme taas todeta: bårta bra, men hemma bäst.

Porvoossa hoideltiin tietokonetta ja silkkipainon kirjanpitoa sekä tavattiin uusia ihmisiä, joka on aina mielenkiintoista, Helsingissä taas saatiin onneksi nauttia "vanhojen" ystävien seurasta.
Heipan kanssa kertailtiin vielä joitakin ajatuksia Kalevalan innoittamista filosofioista ja perjantai-illan kruunasi Marinan blinibileet, illanistujaiset mahtavilla herkuilla. Ihania makuelämyksiä hyvässä seurassa.

Perjantaina oli ilmeisesti Petrin Jermaine-bändin levynjulkistamiskeikka Helsingissä ja menomatkalla saimme kuulla, että Jermaine soittaisi lauantaina Rautatientorin jääpuistossa, jonne me vanhemmat voimme mennä kuuntelemaan (perjantain keikka oli kaiketi jossain rokkikapakassa), no otimme Marinan mukaan ja menimme palelemaan jääpuistoon, kivasti pojat soittivat, ensi kertaa näin bändin uuden taustalaulajan/kosketinsoittajankin. Uuden levyn muutamien biisien kertosäkeet tullevat soimaan muuallakin kuin äidin mielessä, Don´t be a stranger ja Rain checkin kertosäe , listen to the sunrise I know it´s been here for a million years or so it keeps me burning, koskettavat kirjoittajan äitiä kovasti. Muutamat muutkin kappaleet soinevat kotisoittimessakin.
Siitäpä olikin jo vierähtänyt aikaa, kun edellisen kerran Jermainea livenä oltiin kuultu, mukavahan sitä omaansa on katsoa ja kuulla, vaikkei sen soittama musiikki ihan ominta olisikaan.

Kello on 18.30 ja kun katson ulos työhuoneen ikkunasta, näen maaliskuisen hämyn juuri ennen pimeän tuloa, se on ihan erilainen kuin talvinen sininen hämärä. Puut, pensaat ja rakennukset piirtyvät terävinä silmieni eteen ja hämärä jää ikään kuin taustalle.

Ajatuksia "hiihtolomalla" 4.3. 10

Hiihtolomaa nimitetään nykyään talvilomaksi, ei siis ole hiihtämiseen paineita, jos ei halua tai ei tykkää tai ei omista välineitä tai ei ole lunta. Tänä talvena ainakin lunta on ollut joka puolella Suomenmaata, joten sen puolesta sivakointi on kyllä onnistunut.

Minun lomani tähänastinen kohokohta oli eilen, olimme Raimon kanssa Musiikkiteatteri Palatsissa ( ent. elokuvateatteri KinoPalatsi, Tampereella) katsomassa ja erityisesti kuuntelemassa Beatles Storya. Upeasti laulavat näyttelijät Miro Honkanen, Otto Kanerva ja Jukka Mänty-Sorvari sekä mainio muusikko Pauli Hanhiniemi osasivat ottaa yleisön ainakin tällaisen vannoutuneen -60-luvun Beatles-fanin ja näyttipä tuo rock´n rollilla elvistelevä elämänkumppanikin kuuntelevan ja nauttivan mielellään shwsta.

Tuli niin paljon pikkujuttuja mieleen. Tampereen jääkiekon mm-kisojen aikana olin päässyt Kristiina-kaverini kanssa tämän mummulaan Jalasjärvelle hiihtelemään lakeuksilla. Hiihtelimmekö, sitä en muista, mutta sen muistan kuinka linja-autoasemalla Matkahuollon baarissa linjuria odotellessamme soitimme jukeboxista Beatlesin biisejä, pohjalaisväki katseli meitä nyreissään ja kuittasi tilanteen jollain tulisella tangolla. Tai miten kadehdinkaan Markkulan Annen Beatles-paitaa, muilla koulukavereilla sellaista ei tainnut olla. Tai miten herkisteltiin ensi-ihastusten perään laulamalla Yesterdayta ja Hey Judea. Tai miten aikuiset päivittelivät pitkätukkaisia ( ! ) rautalankaa rämpyttäviä nuoria miehiä, joista oli tullut ainakin meidän tyttöjen ihastuksen kohteita ympäri maailman.

Eilen meillä poikkesi myös Leena ja Tarmo, rakkaat ystävät ja sukulaiset, joiden vierailu oli odotettu juttu.

Loman kunniaksi leivon tänään leipää ja otan yhden limpun tuliaisiksi kainaloon, kun mennään viikonlopuksi Helsinkiin ja Porvooseen ja olisi tarkoitus käydä myös Marinaa tervehtimässä.

Maanantaina sitten pitäisikin aloittaa työt kuukauden tauon jälkeen. Kyllä jo oppilaita onkin ikävä, ja löysin itseni pohtimasta ovatkohan muistaneet poissaollessani lukea kirjoja lukudiplomeitansa varten ja kertotaulujakin olisi pitänyt oppia jokunen. Uskon kuitenkin, että sijaisenani ollut opettaja on varmasti hoitanut homman ja kaikki on kunnossa. Toki on mukavaa myös tavata työkavereita, meillä on Härmälän koulussa melkoisen mukava sakki erilaisia ihmisiä.

Ajatuksia perjantaina, 19.2.10

Jaa-a, nyt on pakko tunnustaa, että ajatukset ovat viimeiset pari viikkoa pyörineet oman navan ympärillä. Hienosti sujuneen sappileikkauksen jälkeen paranemisen alku sujui nopeasti - paitsi, että navan haava tulehtui. Sitkeänlainen ihobakteeri on kyseessä, haavaa hoidellaan ja antibiootteja popsitaan kuin leipää (gefilusta myös), paraneminen on hitaanlaista, mutta sitä kuitenkin tapahtuu. Enää en ole niin kipeä, kuin vielä muutama päivä sitten.

Aikaani olen kuluttanut surffailemalla netissä, kutomalla =neulomalla, täällä Tampereella kudotaan puikoilla, ja sen on onneksi kielitoimistokin jo hyväksynyt, lueskelemalla ja tietenkin telkkaria katsomalla. Villasukkia on kertynyt melkoinen pino, mutta onneksi aina jollekin poikkeajalle ovat kelvanneet jalkojen lämmittäjiksi. Kutoisin mielelläni takkeja ja paitoja, mutta ovat tekovaiheessa niin painavia, että hartiat kipeytyvät. Silloin tällöin kudon takin tai paidan Terhin kummilapsille, ovat vielä niin pieniä, ettei lankaa tarvita montaakaan sataa grammaa.

Talviolympialaiset eivät minua isommin kiinnosta, viimeinenkin penkkiurheiluinto katosi valitettavasti lähes 10 vuotta sitten Lahden laduille.

Toivotan hyvää talvilomaa kaikille, joilla sellainen on, toivottavasti pakkanen ei estä kunnon talvesta nauttimista.

Kiitos Marinalle mukavasta viikonlopusta ja Jaanalle kunnon puhelinrupattelusta.

AJATUKSIA PERJANTAINA, 29.1.10

Taas perjantai, kummallista, että useat ainakin meistä työelämässä mukanaolevista elää viikonloput ja muu aika on seuraavan vapaan odottelua, sunnuntai-iltana tiedän monen kollegani laskevan hetkiä ja tunteja seuraavaan perjantai-iltapäivään.

Minäkin huomaan varaavani teatteri- ja konserttiliput perjantaille tai lauantaille, jopa kylässä tulee käytyä harvoin "viikolla".

Työelämä on tänään koettelevaa ja voimia kuluttavaa, ja monista varmaan tuntuu, ettei oikein koskaan ehdi latautua

Kuitenkin arjenkin pitäisi olla vaihtelevaa, jotta jaksaisimme, ja vapaapäivinä sitten keräisimme uusia voimia, kukin tavallamme.

Eräs ystävä, joka on ollut läheisesti mukana meidän perheen kaikenlaisissa juhlissa toistakymmentä vuotta, kyseli muutama päivä sitten, onko juhlan aiheet lopussa, kun emme ole tavanneet. Rehvakkaasti vastasin, että meillä arkikin on juhlaa.

Mutta onko se? Sehän riippuu minusta. Kukaan ulkopuolinen ei voi määritellä minun ja meidän juhlaa.

Se on mm. nautinto siitä, että on lämmin koti, vallankin tämän tammikuun pakkasilla, tai tieto siitä, että joku välittää, rakastamisen ja rakastettuna olemisen tunne. Juhlaa on kun saa vain olla, ei tarvitse mennä eikä tulla, ei tehdä eikä touhuta, ei välttämättä edes puhua.

Juhlaa on, kun itse voi valita aikansa käytön omien arvojensa mukaan.

Kyllä, näin itselleni vastaan, kyllä meillä arki on juhlaa.

Ajatuksia 13.1.10

"Hyvä Tuomas joulun tuopi, paha Nuutti pois sen viepi". Tämän vanhan kansan sanonnan mukaan tänään viimeinenkin tonttu riisutaan seinältä ja pannaan talteen odottamaan uutta Tuomasta.

Viime päivinä olemme saaneet mukavaa puheenaihetta kauniista maisemista ympäri Suomea, kuurapuita on kuvattu siellä ja täällä. Kerrankin säästä on ollut myönteistä sanottavaa monta päivää, jopa talvisäästä, ja jopa minulla.

Tammikuu on puolessa välissä ja vuosi lähtenyt mukavasti alkuun, pitkä juhlajakso on takana ja arjessa puurretaan jo "täyttä häkää". Monilla meistä on vielä talvilomaa odotettavana ja tietenkin se iki-ihana suvi ja suviloma.

Kummallisia mielleyhtymiä sitä ihmiselle tulee. Serkuntyttö kerran viime kesänä mainitsi facebookissa jollekin kaverilleen tykkäävänsä suolasilakoista. No, me taidamme tämän nuoren naisen kanssa olla samankaltaisia monessakin asiassa (kuulemma sukuvikoja), mutta tässä nyt kumminkin.

Huomenna olisi tarkoitus syödä suolasilakoita! Tiedän, tiedän, liikaa suolaa, epäterveellistä, , mutta niin mahdottoman hyvää!

Laitan meille "vanhaan malliin" kuoriperunoita, joiden päällä silakat kypsyvät parissa minuutissa. Teen mukaan munakastikkeen ja lisukkeeksi ruisleipää ja maitoa/vettä.

Sellaisenaan se Tuntemattoman Hietanenkin suolasen silakan söi ja kehui sillä pärjäävän "pual vuat".

Kun minä olin lapsi, vasta jokunen vuosi sitten, tällaista saatettiin syödä, kun äidin rahat olivat käyneet vähiin ja seuraava tilipäivä oli vielä edessäpäin. Tuohon aikaan ei ollut luottokortteja, no joillakin oli kaupassa kirja, jolle ostettiin, mutta Irma-äiti kieltäytyi jyrkästi velaksi syömisestä. Näitä päiviä varten oli jo syksyllä hankittu silakka-astia kellariin, siihen suolasienien ja -kurkkujen viereen. (Ei ihme, että verenpaine on hiukan koholla:) ).

Enäänpä suolasilakoita ei syödäkään rahattomina päivinä, olin lentää pyllylleni, kun kaupassa huomasin kilohinnaksi 9 - 13€! Naudan sisäpaisti oli halvempaa! Luulisi silakan pääsevän jo herrasväenkin pöytiin.

Mutta oli kuinka oli, huomenna herkutellaan näin, ja tämän ruuan kanssa ei kuulu syödä mitään etikkapunajuurta tuoreempaa, tuskin edes sitä.

Ruokablogihan tästä meinasi tulla, ja mikäs siinä, jos silakoita jää, teen vielä jonain päivänä silakkalaatikkoa ja suutarinlohta. Perinneruokia näin härkäviikoilla.

Ajatuksia loppiaisena 10

Näyttääpä oudolta tuo vuosiluvun merkitseminen otsikossa, tulee mieleeni vanha käytösnumero koulusta. Se oli kaikilla 10, vain lunttaus tai tupakanpoltto laskivat sen, tietenkin vain siinä tapauksessa, että niistä jäi kiinni.
Itselläni oli aina kymppi, mikä siis todistaa vain sen, että olin nokkela lunttaaja ja tupakkaakin poltin hyvin salaa ja piilossa:).

Loppiainen merkitsee, paitsi juhlapyhien loppumista (muistan sen myös Itämaan tietäjien muistopäiväksi), myös joululoman päättymistä.
Huomenna mennään töihin ja kouluun, kassit ja reput on jo pakattuna, lukujärjestyksen mukaan. Ei siis minkäänlaista "pehmeää laskua" kevätlukukauteen, vaan heti täyteen toimeen. Kokemuksesta tiedän, että tokaluokkalaisia, joita nyt opetan, innostaa kovasti ne muutamat uudet ja puhtaat kirjat, joita he saavat, matematiikassa ja äidinkielessä.
Toivon, ja uskonkin kohtaavani luokallisen virkistyneitä lapsia, jotka ovat viettäneet paljon aikaa ulkoillen, luistellen, hiihtäen ja peffamäkeä laskien.
Monta tärkeää asiaa on lasten perheissä esillä, kun ollaan siirtymässä 3. luokalle, mm. ensimmäinen kielivalinta.

Tänään olen pysähtynyt ajattelemaan, mistä päättäjillemme löytyisi intoa etsiä uudenlaisia ratkaisuja rahojen riittämiseksi. Nyt pitää peräänkuuluttaa luovuutta ja innovatiivisuutta.
Meillä monilla on toivottavasti vielä hyvässä muistissa edellisen laman "säästöt", jotka kohdistuivat rajusti lapsiin ja nuoriin. Tänään ollaan tekemässä samoja virheitä.
En suostu ymmärtämään sanaa säästö, kun rahaa otetaan pois peruspalveluista, vanhusten-tai terveyden- ja sairaanhoidosta, lasten päivähoidosta tai peruskoulusta. Säästöön laitetaan varoja hyvinä aikoina, jotta ne voidaan ottaa käyttöön huonoina päivinä, tai säästää voidaan jotain hanketta varten, mutta nämä "säästöt" eivät tule koskaan takaisin.

Kylläpäs nämä hajatelmat nyt luisuivat negatiivisiksi, mutta onhan tulevassa toki paljon hyvääkin. KEVÄT on edessä, voin herätä tästä puolivillaisesta, lähes talviunillaolosta toimintaan.